Kalevalainen viisaus

© Paavo Hamunen

Vielä 1900-luvun alussa viralliset lääkintäpalvelut olivat pääosin keskittyneet kaupunkeihin ja niitä saattoivat käyttää hyväkseen vain yhteiskunnan hyväosaiset. Suurelle osalle väestöä kansanlääkintä ei ollut vaihtoehto kuten nykyisin, vaan perinteinen ja samalla ainoa mahdollisuus taistelussa sairauksia vastaan.

Varsinainen kansanlääkinnän tutkimus on vanhastaan keskittynyt tarkastelemaan kansanomaista käsitystä sairaudesta ja terveydestä, parannusvälineistä ja menetelmistä sekä valottamaan näiden ilmiöiden kulttuurihistoriallista taustaa. Kansanlääkintä-käsitteeseen on sisällytetty kansanomainen tautioppi lukuisine taudinnimityksineen ja -selityksineen ja tautien monet parannustavat. Kansanomaiselle tautiopille on ollut tärkeintä taudin alkuperän, synnyn, selvittäminen. Taudin laadun ja luonteen, diagnoosin, määrittely ei kansanparantajien mielestä ole ollut yhtä tärkeää. Tautien ei arveltu kehittyvän ihmisessä itsessään, vaan niiden uskottiin tulevan ihmiseen ulkoapäin. Usein syynä oli yliluonnollinen maailma: vainajat, maan-, veden-, ja metsänhaltijat. Tauteja kykenivät lähettämään myös pahaa tarkoittavat ihmiset. Tällöin taudit saattoivat olla peräisin maailmankaikkeuden neljästä peruselementistä: maasta, vedestä, tulesta tai ilmasta – itäsuomalaisessa perinteessä myös metsästä. Tämä osoittaa metsän keskeistä asemaa itäsuomalaisen kansan maailmankuvassa.

Taudit ymmärrettiin eläviksi olennoiksi, joilla oli veljiä ja sisaria ja joita parannusloitsuissa puhuteltiin tämän mukaisesti. Loitsuissa kerrottiin tautien liikkumisesta, juoksemisesta ja syömisestä. Oppilääketieteen piirissä kysymys bakteeriopista ja keskustelu aiheesta ”ovatko taudit itsenäisiä, eläväisiä olentoja” tuli ajankohtaiseksi vasta vuosisatamme alussa.

Kansanomaiset parannustavat on jaettu kokemuksiin perustuviin  menettelytapoihin (hieronta, kuppaus, yrttihoidot) ja magiaan perustuvaan ajatteluun (loitsut, taiat, tietyt lääkeaineet). Siinä missä meidän järkiperäinen aikamme näkee yliluonnollista toimintaa, siinä entisajan ihminen on menetellyt järkevästi ja johdonmukaisesti. Jo kansanlääkinnän tutkimuksemme perustaja Elias Lönnrot tähdensi 1832 ilmestyneessä väitöskirjassaan Om finnarnes magiska medicin (Suomalaisten maagisista parannuskeinoista), että kaikessa parannustoiminnassa tuli ottaa yhtä aikaa huomioon sekä psyyke että soma, sekä sielu että ruumis. Hän ymmärsi, että monet sairaudet ovat luonteeltaan psykosomaattisia.

Alun perin on oppilääketiedekin ollut kansanlääkintää ja perustunut yliluonnollisiin käsityksiin. Esimerkiksi Ruotsi-Suomen ensimmäinen virallinen apteekin lääkekirja eli farmakopea vuodelta 1686 mainitsee useita lääkkeitä, jotka valmistettiin ihmisten tai eläinten ruumiinosista, käärmeistä, sammakoista tai pääskysenpesistä. Oppilääketiede on paljosta kiitollisuuden velassa kansanlääkinnälle. On arvioitu, että neljäsosa kansanlääkinnän piirissä tunnetuista lääkeaineista on vaikuttanut todella. Näitä ovat esimerkiksi salisyyli, aspiriini, kokaiini, kiniini, efredriini. Suomessa tietyt kansanomaiset lääkintätavat tarjoavat edelleen vaihtoehtoja, joihin ihmiset voivat turvautua. Meidän asemassamme maailman väestöstä on vain yksi kolmasosa. Kaksi kolmannesta maailman ihmisistä elää länsimaisen lääketieteen ja farmakopean ulottumattomissa. Heidän ainoana turvana on edelleen kansanlääkintä.

Pekka Laaksonen, professori

Lääkintätietous Kalevalassa

Kalevalan uudistetun ja laajennetun laitoksen saavuttaessa 150 vuoden iän vuonna 1999 oli aihetta tarkastella kansalliseepostamme myös lääkintätietouden kannalta. Kiinnostavaksi asian tekee se, että teoksen on koonnut ja kirjoittanut Elias Lönnrot, joka oli koulutukseltaan lääkäri. Kalevala on siinäkin suhteessa poikkeuksellinen kansalliseepos, että sen kuvauksen kohteena eivät ole pelkästään sotaiset sankariteot, vaan suureksi osaksi Kalevan kansan pyrkimykset kohden parempaa tulevaisuutta omassa elämänpiirissään. Vaikka Kalevala perustuukin suomensukuisten kansanheimojen keskuudessa syntyneeseen ja tallentuneeseen kertomaperinteeseen, on teosta kuitenkin pidettävä Lönnrotin omana runoteoksena.

Lönnrot oli kiinnostunut suomalaisten kansanomaisesta lääkintätietoudesta runonkeräystoimintansa alkuvaiheista saakka. Hänellä oli oivallinen mahdollisuus ottaa Kalevalaan myös tätä aihepiiriä koskevia kansanrunouden aineksia. Kalevala on kuitenkin ensisijaisesti kirjallinen ja taiteellinen luomus, johon tautien uhka ja esiintyminen liittyvät vain sikäli kuin se on teoksen sisällön kannalta aiheellista. Siitä huolimatta Kalevala antaa meille mahdollisuuden tarkastella ainakin kansanomaisen lääkintätietouden peruspiirteitä.

Kalevalaiseksi katsottava kansanrunous on syntynyt ja kerätty aikana, jolloin kristillinen kulttuuri oli vaikuttanut suomalaisten kansanheimojen elämään ja käsityksiin jo puolen vuosituhannen ajan. Kansan uskomukset elivät perimätiedon välittäminä sitkeästi vuosisadasta toiseen.

Syyn ja seurauksen jokapäiväisten esimerkkien perusteella ihmisellä on taipumus etsiä selitystä myös niille ilmiöille, joissa syy ei olekaan selvästi havaittavissa.

Tällöin ihminen ajatusmalliensa perusteella valitsee ilmiöille sellaisen selityksen, jonka hän voi uskoa paikkansa pitäväksi. Vain koeteltu tieto saattoi vähitellen horjuttaa lujaksi kiteytynyttä perinnettä. Ennen 1800-luvun puoliväliä sisäisten sairauksien eli tautien olemus oli yleisesti ottaen tuntematon kansan keskuudessa, ja lääketieteenkin piirissä nykyaikaiset, tieteellisesti perustellut käsitykset olivat silloin vasta muovautumassa.

Kun kansan piirissä pohdittiin tautien olemusta, tarjoutui itsestään selvästi kaksi käsitystä: ihmisessä oli jotakin liikaa tai hänestä puuttui jotakin. Jos hänessä oli jotakin liikaa, uskottiin sen olevan tauti sinänsä oireineen tai paholainen ilkeine temppuineen.

Tauteja pidettiinkin yleisesti olioina, jotka eri syistä pääsivät tunkeutumaan ihmisen sisikuntaan kohtalokkaine seurauksineen, ellei parannusta ollut löydettävissä.

Toisaalta paholaisuuden ja toisaalta kaikkivoipaisen Jumalan välillä vallinneeseen kaksijakoisuuteen liittyen myös taudit jaettiin panentatauteihin ja Jumalan tauteihin. Panentataudeilla eli poikenluomilla tai rikkeillä, jotka eivät olleet Jumalan säätämiä ja lähettämiä, ymmärrettiin tauteja, jotka joku pahansuopa ihminen, paholainen tai pahanilkinen haltia oli ihmiseen taikakeinojensa avulla pannut tai lähettänyt. Jotta tällaisia tauteja olisi voinut ihmiseen panna, piti niitä tietenkin olla olemassa. Eri kansoilla on ollut, kulttuurin ja perinteiden eroavaisuuksista huolimatta, hyvinkin samantapaisia käsityksiä tautien alkuperästä.

Arno Forsius (s. 1929) on lahtelainen lääketieteen ja kirurgian tohtori. Hän on myös tunnettu lääketieteen historioitsija.




...

> kun-kerran-kipunsa-tiasi-niin-mitas-sita-laakariin-mentiin-kansanparannuksen


 
 
JAA TARINA - LIITY
audio on