Suomalaista kansanparannusperinnettä ennen ja nyt

© Saunatour

Kansanparannus ja kansanlääkintä edustavat maapallomme vanhinta lääkintäperinnettä. Ne ovat kansan keskuudesta ja sen tarpeista lähtöisin olevaa parannustaitoa, joka on kehittynyt – ja kehittyy edelleen – kokemusten, perinteen ja kunkin kansan käyttäytymisnormien mukaiseksi. Jokaisella kulttuurilla on omat tapansa huolehtia terveydestä ja hoitaa sairauksia. Nämä tavat ovat sidoksissa kyseisen kulttuurin terveys- ja sairauskäsityksiin.

Suomessa kansanparannuksella on pitkä ja rikas historia.

Suomalaisen kansanparannuksen hoitomuodot ovat tuhansia vuosia vanhoja ja niistä on tallennettu paljon tietoa 1800-luvulta lähtien. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa on 100 000 muistiinpanoa käsittävä kansanrunouskortisto, joka sisältää kuvauksia ihmisten ja eläinten vaivoista ja sairauksista, kertomuksia parantamisesta ja parantajista, loitsuja, uskomuksia sekä tautien ja lääkkeiden nimitykset. 

Kansanparannustaito on olennainen osa kansanperinnettämme.

Kansanparannukseen turvautuminen oli luonnollista ja pakon sanelemaa suomalaisten terveydenhoidossa vielä 1900-luvun alussa. Tuolloin koko maassamme toimi vain parikymmentä lääkäriä. Lääkäripula ja pitkät matkat ns. lääkärikaupunkeihin takasivat kansanparannuksen säilymisen. Kansa vierasti koulutettuja lääkäreitä. Kunnanlääkäri- ja terveydenhuoltojärjestelmän leviämisen jälkeen kansanparannuksesta on vähitellen kehittynyt ns. täydentävä hoitomuoto, joka elää tällä hetkellä maassamme uutta tulemistaan. 

Puujumala, niksauttaja, kuppari ja noita - kansanparantajien laaja kirjo

Kansanparantajaksi voidaan kutsua henkilöä, joka on oppinut tai perinyt tietonsa vanhemmalta parantajalta tai opetellut konstinsa itse. Parantajien toiminta perustuu aina kokemusperäiseen tietoon. Usein menetelmät ovat vaistonvaraisia. Parannustaito periytyi yleensä samassa suvussa vanhemmalta parantajalta tämän valitsemalle seuraajalle. Toki myös muu kuin sukulainen saattoi tulla tietäjän luokse oppia hakemaan. Parantajan taitoa ei opetettu eteenpäin ellei parantajaksi aikovan luonteenominaisuuksiin kuulunut halu auttaa lähimmäisiään. Puoskariksi kutsuttiin henkilöä, jolle oli yhdentekevää kuinka hoidettavalle kävi, kunhan hän vain hyötyi hoidettavasta mahdollisimman paljon. Tästä syystä on tärkeää, ettei rehellisesti toimivia ja taitavia kansanparantajia sekoiteta tänäkään päivänä moraaliltaan ala-arvoisiin puoskareihin. Oikeilla kansanparantajilla on aina ollut korkea moraali ja erittäin suuri vastuuntunto työstään ja hoidettavistaan. 

Parantamista ja sairauksien ennaltaehkäisyä.

Perinteisesti kansanparantajat eivät vain parantaneet tauteja vaan heidän tehtäviinsä kuului myös sairauksien ennaltaehkäiseminen. Parantaja oli arvostettu ja tärkeä henkilö omassa yhteisössään. Kaikkein arvostetuimpia olivat ne, joilla oli poikkeuksellisia henkisiä kykyjä. He olivat omina aikakausinaan shamaaneja, noitia ja tietäjiä– yhteisönsä parantajia ja sen henkisiä johtajia. Parantamisessa shamaanin tai tietäjän tietoisuuden tilan muutoksilla oli ratkaiseva osuus. 

Kansanlääkintä on aina pyrkinyt selittämään irrationaaliset tapahtumat ymmärrettävästi, näin myös shamaani ja tietäjä omassa yhteisössään. Hän kykeni järkevästi ja kansantajuisesti vastaamaan sairaan ihmisen kysymyksiin. Tällä tavoin tavoitettiin luottamus hoitajan ja hoidettavan välillä ja sosiaaliset suhteet lähiympäristöön paranivat. Samalla sairaan ihmisen maailmankuva selkiytyi. 

Metsästäjä-keräilijöiden maailmankuvassa taudit ja sairaudet nähtiin johtuvan sielun menettämisestä tai anastamisesta. Shamanistinen parantaminen on pitkälti ollut sielunhoitoa ja sielunpalautusta, joka on kohdistunut johonkin kolmiosaiseksi käsitetyn sielun osista. 

Maanviljelyskulttuuriin siirryttäessä taudit alettiin nähdä yhä enemmän henkien, yliluonnollisten voimien tai toisten ihmisten taikakeinojen aikaansaamiksi. Uskottiin, että erityiset tiedot ja taidot omaava henkilö pystyi taudit voittamaan. Kansanparannuksessa siirryttiin tietäjien aikakaudelle.

Kansanparantajien keskuudessa oli ja on edelleen muunkinlaisia erityisosaajia. Oli kuppareita, hierojia ja nikamanniksauttajia, jotka paransivat käsillään. He luottivat oppimaansa tekniikkaan, eivät loitsineet tai tehneet taikoja. Sanalla parantajien, kuten verenseisauttajien, voima oli sanoissa ja loitsuissa, joilla he karkottivat taudin pois. Rohdoilla ja yrteillä parantamiseen liittyi yleensä myös maagisia menetelmiä esimerkiksi loitsujen muodossa. Rajanveto ei kuitenkaan ollut yksiselitteinen, vaan usein parantaja käytti parantaessaan useita erilaisia menetelmiä samanaikaisesti. 


Kansanomainen käsitys terveydestä, sairaudesta ja parantamisesta

Kansanomaisesta terveys- ja sairauskäsityksestä puhuttaessa on ymmärrettävä, että niihin vaikuttavat samat maailmankuvan ainekset, jotka määrittelevät muutenkin ihmisten tapaa hahmottaa todellisuuttaan. Niitä ovat mm. kulttuuriin kytkeytyvät myyttiset mielikuvat, maaginen sanakäsitys (esim. käsitys sanasta tekona ja todellisuutta muuttavana voimana) ja maagiset uskomukset asioiden välisistä suhteista, usko tuonpuoleiseen, uskonto sekä luottamus perinteeseen, kokemukseen, tieteeseen ja auktoriteetteihin. Nämä käsitykset eivät ole muokanneet vain menneisyyden ihmisen ajattelua, vaan niiden avulla me tulkitsemme ja määrittelemme edelleenkin terveyttä ja sairautta. 

Kansanparannuksessa ihmisen keho voidaan nähdä avoimena, vaikutuksille alttiina, aukkoisena ja väylämäisenä tilana, johon muu todellisuus vaikuttaa. Kokemus terveydestä ja sairaudesta saa siten selityksensä suhteessa toiseen ihmiseen tai elinympäristöön. Kansanomaisen käsityksen mukaan ihminen on luonnostaan terve ja sairastuessa oli tärkeää selvittää taudin alkuperä. Taudit jaettiin perinteisesti panentatauteihin, jotka ovat olivat parannettavissa mikäli taudin aiheuttaja saatiin selville, sekä Jumalantauteihin, jotka olivat vaikeita ja parantumattomia. 

Sieltä parannus, mistä tauti.

Perinteisessä kansanparannuksessa yleinen periaate oli ns. kosketusperiaate eli sieltä parannus, mistä tauti. Parannusaineeksi valittiin aine, joka oli peräisin taudin aiheuttajan läheisyydestä. Parantamisessa noudatettiin myös similia similibus -lakia eli sama samalla. Niinpä esim. paisetta parannettiin puunpahkalla, koska se muistutti ulkomuodoltaan paisetta. Parannusvälineen tuli kuitenkin olla sairautta voimakkaampi. Siksi esim. karhun, hauen tai käärmeen eri ruumiinosia käytettiin tautien poisajamiseen. 


Tämä maailma ja vastamaailma.

Kansanparannuksen tutkija, Kalevalaseuran toiminnanjohtaja Ulla Piela käyttää käsitteitä tämä maailma ja vastamaailma kuvatessaan suomalaisen kansanparannuksen terveys- ja sairauskäsitystä. Tämä maailma ja vastamaailma ovat olemassa samanaikaisesti, ne edellyttävät toisiaan ja vaikuttavat toisiinsa. Tämä maailma tarkoittaa sitä elämänpiiriä, missä kukin meistä elää ja toimii. Vastamaailma puolestaan on muualla kuin täällä. Siellä vaikuttivat perinteisesti yliluonnolliset olennot, jumaluudet, vainajat, haltijat ja pahantahtoiset ihmiset - nykyajassa yhä enemmän yhteiskunta ja sen mukanaan tuomat velvollisuudet.


Sairauden ja terveyden ajateltiin tulevan ihmisen hallitseman kotipiirin ulkopuolelta, vastamaailmasta. Henkiset ja ruumiilliset vaivat paikantuivat tuonpuoleiseen, kateisiin, vihoihin, väkeen ja pahantahtoisiin ihmisiin, luontoon ja muihin taudinaiheuttajiin, nykyisin yleisesti myös työhön sekä yhteiskunnan luomiin vastuisiin ja velvollisuuksiin. Terveyskin oli mahdollista saada luonnosta, mutta myös vastamaailmaan sijoittuvasta taivaasta sekä hyväntahtoisilta yliluonnollisilta olioilta. Nykyajassa suhde luontoon on muuttunut pragmaattiseksi. Nykyisin luonto koetaan osaksi ihmisen hallitsemaa maailmaa, ihmisen hyvinvointia ja terveyttä tukevaa kotipiiriä. Luonnollisuus ja luonnonmukaisuus ovat keskeisiä arvoja nykyajan kansanparannuksessa. Niiden lisäksi korostuvat kokonaisvaltaisuus, lempeys ja hyvyys.  


 
 
JAA TARINA - LIITY
audio on