Kansanparannus uudessa ajassa ja ympäristössä
Millaisena kansanparantajat kokevat oman työnsä tämän päivän Suomessa ja mitä työ on heidän arjessaan? Tätä lähdin kysymään vuonna 2015 Kuusamon kansanparannuspäivillä. Näistä havainnoista ja kysymyksistä syntyi kandidaatin tutkielmani ”Kansanparantajan synty – etnografinen kuvaus neljästä 2000-luvun kansanparantajasta”(2016). Näkemykseni mukaan kansanparannusta harjoitetaan Suomessa aktiivisesti, ja uusia tekijöitä koulutetaan jatkuvasti lisää. Tutkimuksen ydinkysymys oli, kuinka tämän päivän kansanparantaja päätyy ammattiinsa, ja millaisena he itse näkevät ammattikuntansa. Kysymys on henkilökuvista ja elämänkaarista, jotka lopulta päätyvät niin erityisen ja voimakkaan nimikkeen alle kuin kansanparantaja.
Kansanparantajien haastatteluissa tuli esille voimakkaasti työn ihmisläheisyys ja myös arvo, jota voisi nykyisellä kielellä kutsua hyväksi asiakaspalveluksi. Haastateltavat kuvasivat omien kokemustensa kautta, kuinka ihminen löytää itsestään kutsun kansanparantajaksi, ja millainen heidän näkemyksensä on omasta ammatistaan, ja kuinka ammatin vaatimat tiedot ja taidot on opittu. Kuvaukset kansanparantajista ovat neljän ammatikseen kansanparannusta harjoittavan henkilön vastauksia tutkimuskysymyksiini.
Kansanparantajista on erilaisia määritelmiä ja jaotteluita heidän käyttämiensä parannusmenetelmien mukaan. Tutkimuksestani selviää, miten 2000-luvun kansanparantajat itse kategorisoivat itseänsä ja toisiansa. Ajankuvauksen ja vertailukohdan saadakseni etsin aikaisemmin tehdyistä tutkimuksista sekä eri aikakausien kirjoituksista kuvauksia kansanparantajista ja heidän työstään.
Työ ei kuitenkaan päättynyt tähän. Keskustelut kansanparantajien kanssa synnyttivät lisäkysymyksiä sekä pohdintoja, joihin haluan palata. Tutkimusmatka jatkuu kansanparantajien parissa ja siihen, mitä kansanparannus on uudessa ajassa ja ympäristössä, vastaukset löytyvät tulevaisuudessa.
Dalva Lamminmäki, Perinteentutkimuksen opiskelija, Itä-Suomen yliopisto
Suomalaisen kansanlääkinnän tutkimisesta
Suomessa on sekä virallista että ei-virallista lääkintää. On laillistettuja terapeutteja, kuten lääkärit, psykologit, sairaanhoitajat, ja laillistamattomia henkilöitä, joista osa toimii paikallisen perinteen pohjalta. Heitä ovat jäsenkorjaajat, kupparit, kasvilääkitsijät ja maasäteilyn tuntijat. Kansanparantajat ovat yleisiä joka puolella maailmaa ja he toimivat julkisesti tai salaa virallisen terveydenhoidon rinnalla. Sekä vastavalmistuneet että kokeneet lääkärit tuntevat heidän toimintaansa yleensä vähän.
Suomalaisessa lääketieteellisessä lehdistössä käytetään ei-virallisesta lääkinnästä innokkaasti ”uskomuslääkinnän” nimeä, niin kuin lääketieteellinen hoito perustuisi, tai sen olisi hyvä perustua, tai se voisi perustua, johonkin muuhun kuin potilaan uskomiseen käytettyyn lääkintämenetelmään (Hernesniemi 2002). Suomalaisesta ei-virallisesta lääkinnästä on vain harvalla lääkärillä omaa kokemusta. Itse hankin sitä vuosien tutkimukseni aikana tapaamalla hyvin monenlaisia, eri tavoin kouluttautuneita parantajia.
Voimme puhua suomalaisesta kansanlääkinnästä arvokkaana omana kokonaisuutenaan, aivan kuin puhumme kiinalaisesta perinteisestä lääkinnästäkin. Esimerkiksi maamme jäsenkorjaajissa on ammattitaitoisia ja kekseliäitä henkilöitä. Olisi suotavaa, että heistä joidenkin toimintaa tutkittaisiin pysyvän tutkijarekrytoinnin avulla. Osan jäsenkorjaajista voisi ottaa mukaan yhdeksi manuaalisten hoitojen kehittäjäryhmäksi.
Tein vuosina 1980-1994 tutkimusta Suomen ja erityisesti Pohjanmaan kansanlääkinnästä. Lehti-ilmoitusten avulla sain runsaasti kirjeitä Pohjanmaan ihmisiltä. Tällä tavoin pystyin hahmottamaan tutkimukseni kenttää ja jäljittämään kymmeniä kiinnostavilta tuntuvia ihmisiä. Lääketieteen opiskelun aikana en ollut kuullut heistä mitään.
Alkuvuosina matkustin useiden henkiöiden luo, joita saatoin pitää itseoppineina parantajina, ensimmäisessä tai joskus kolmannessa, neljännessä polvessa. Haastattelin heitä, äänitin heidän kertomuksiaan, valokuvasin ja filmasin heitä kaitafilmille kotioloissaan tutkimus- ja hoitotoiminnassaan. Rinnan heidän tapaamistensa kanssa matkustin kansanlääkintätavoista tietävien ihmisten luo eri puolilla Pohjois-, Keski- ja Etelä-Pohjanmaata, sekä suomen- että ruotsinkielisellä alueella.
Tapasin kymmeniä henkilöitä: energiaparantajia eli parantavan käden parantajia, hierojia, jäsenkorjaajia, kasvilääkitsijöitä, kuppareita, maasäteilyn tuntijoita ja verenpysäyttäjiä. Keräsin laajan äänite-, valokuva- ja filmiaineiston, jota nyt olen arkistoimassa SKS:n äänitearkistoon. Äänitteitä on noin 120 tuntia C-kasetteina, valokuvia noin 500 kpl, ja S-8-kaitafilmejä sekä videofilmejä noin 25 tuntia. Tein laajan kyselyn jäsenkorjauskulttuurista Pohjanmaalla 22 kunnassa yli 3000 hengen otokselle. Tutkimuksessani avustivat myös varta vasten hoitooni tulleet henkilöt. Hoidin ihmisiä yhdessä kansanparantajien kanssa lääkärin ja kansanparantajien hoitoyhteistyöni aikana vuosina 1985-1990.
Suomalaisen kansanlääkinnän tutkimustyöni tuotti useita tieteellisiä ja populaareja artikkeleja, ensimmäisen oppikirjan (Hernesniemi 1995) ja ensimmäisen lääketieteellisen väitöskirjan suomalaisista jäsenkorjaajista (engl. bonesetter; Hernesniemi 1999). Johdollani perustimme keskipohjalaisten kansanparantajien kanssa Kansanlääkintäkeskuksen Kaustisen kuntaan. Johdin sitä vuosina 1987-1990. Päätoimitin myös vuosina 1987-1989 maan ensimmäistä kansanlääkintälehteä ”Pohakkaa”.
Tutkin jäsenkorjaajaväitökseni jälkeen parin vuoden ajan Helsingin seudun erästä energiaparantajaa. Hän istui vastaanotolleen tulleiden potilaiden lähellä ja piti käsiään kohollaan heitä kohti. Potilailla oli monenlaisia oireita, ja he kävivät yleensä samaan aikaan lääkärin hoidettavina. Saatoin nähdä ja tallentaa filmille potilaiden tilaa hoidon aikana: useille tuli erilaisia liikeoireita, vapinaa, jäsenten nykäyksiä. Monet kipupotilaat saivat apua oireisiinsa. Tämä monipuolisti ja syvensi ammatillista kuvaani ihmisten sairauksien hoitamisesta.
Nyt kun tutkimukseni aloittamisesta on kulunut 35 vuotta ja palautan mieleeni ajanjakson tapahtumia sekä työn tuloksia, on sanottava että julkaisut ja projektit osittain onnistuivat, osittain eivät. Perustamani yhteistyökeskus Pohjanmaalla on edelleen olemassa, mutta merkittävää tutkimusta ei siellä juurikaan tehdä. Yhtään yliopistollista tutkimus- tai opetusvirkaa ei ole perustettu Suomeen kansanlääkinnän tutkijoille. Maamme lääketieteen opiskelijat ovat alasta yhtä tietämättömiä kuin ennenkin. Mistä tällainen asiantila johtuu? Miksi lääketieteellisen tutkimuksen ja opetuksen johtavat henkilöt eivät kiinnostu yksinkertaisista ajatuksista ja menetelmistä?
Lääketieteellisen tiedon ydintä on mielestäni tuntea, mitä potilaan mielessä tapahtuu kun hän on täydellisesti luottamansa terapeutin hoidossa. Tällaiseen ei-virallisten parantajien toiminnan tutkimukseen ohjaisin tutkimusta tällä hetkellä. Tutkituttaisin ensimmäiseksi, mitä henki- eli energiaparantajan ja hänen potilaidensa mielessä, hermostossa ja kehossa tapahtuu hoitojen aikana. Tällaisen hoitokaksikon vuorovaikutus olisi erinomainen esimerkkitapaus, joka lisäisi neurofysiologista tietoa parantumisaktivaatiosta yleensä.
Antti Hernesniemi, Lääketieteen tohtori, Musiikkitieteen maisteri-linjan opiskelija, Åbo Akademi, Turku
Lääketieteen tohtori Antti Hernesniemi on vuodesta 1981 lähtien kerännyt merkittävän aineiston Pohjanmaan väestön kansanlääkintätavoista. Hän on tehnyt pioneerityötä yhdistäessään lääkärin ja kansanparantajan toiminnan. Hernesniemi toimi vuosina 1987-1990 Kansanlääkintäkeskuksen (Kaustinen) toiminnanjohtajana. Noina vuosina hän perusti ja toimitti ensimmäistä maamme kansanlääkintälehteä, ”Pohakkaa”.
Suomessa on julkaistu neljä lääkäreiden tekemää lääketieteellistä väitöskirjaa kansanparannuksesta:
Elias Lönnrot, Finnarnes magiska medicin.
Tutkimus suomalaisten perinteisestä lääkintätaidosta. Suomen Suuriruhtinaskunnan Keisarillinen Yliopisto. Helsinki. 1830-luku.
Erkki Pelkonen, Über volkstümliche Geburtshilfe in Finnland.
Tutkimus suomalaisten kansanomaisista synnytystavoista. Helsingin yliopisto. 1930-luku.
Pertti Arkko, Syövän kansanomaiset hoidot Suomessa.
Oulun yliopisto. Kansanterveystiede.1985. Kyselytutkimus väestön koivuntuhkalipeän käytöstä syövän hoidossa.
Antti Hernesniemi, Presentation of bonesetter-patient collaboration through positiographical cinemanalysis.
Oulun yliopisto.Kansanterveystieteen ja yleislääketieteen laitos. 1999. Tutkimus jäsenkorjaajien hoitomenetelmistä. Esitys elokuvallisesta menetelmästä ja käsitteistä jäsenkorjaushoidon eri liikkeiden tarkkaan kuvaamiseen. Aineistona keskipohjalaiset ja eteläpohjalaiset jäsenkorjaajat. Erityisesti alaveteliläisyntyinen rouva Ina Nygren-Känsälä.
