Kuusamo on aina ollut kulttuurien kohtaamispaikka

© Paavo Hamunen

Kuusamoon on saapunut asukkaita todennäköisesti idästä mannerjäätikön sulamisen jälkeen, noin 7000 ekr. Kuusamonjärven Samostenperästä on löydetty erittäin rikas esihistoriallinen asuinpaikka, missä on todennäköisesti asuttu Suomusjärven kulttuurin aikakaudelta saamelaiseen rautakauteen saakka eli noin vuosina 6000 eaa.-1600 jaa. Mannerjäätikön sulamisen jälkeen Oulankajoki ja Paanajärvi ovat olleet eräänlainen Vienanmeren lahti. Kuusamon ylänkö on niitä paikkoja, jotka ensimmäisinä kohosivat sulaneen mannerjäätikön jälkeensä jättämien vesimassojen yläpuolelle. Asutuksen uskotaan siirtyneen Kuusamoon idästä Oulankajokilinjaa myöten. Kuusamon ylängöltä saa alkunsa monta vesireittiä, joista osa laskee Pohjanlahteen, osa taas Vienanmereen. Vesireitit yhdistivät seutuja toisiinsa kuten Vienan Karjalan. Kuusamoa ovat asuttaneet saamelaiset ja siellä on sijainnut Kemin Lapin eteläisemmät lapinkylät Kitka ja Maanselkä. Kuusamossa asuneet saamelaiset olivat metsäsaamelaisia. Lapinkylät maksoivat veroa Ruotsille ja Venäjälle. Verottajia kulki idästä ja lännestä, niin kulki myös kauppamiehiä.

Uudisasutus levisi Kuusamoon 1600-luvun lopulla runsaiden kala- ja riistasaaliiden sekä kaskiviljelyn perässä. Uudisasutuksen lisääntymiseen vaikutti osaltaan kuningas Kaarle XI:n julistukset lapinmaiden asuttamiseksi, joissa luvattiin uudisasukkaille verohelpotuksia sekä muita etuisuuksia. Kaukaisten selkosten asuttaminen helpotti asuttujen seutujen liikaväestöongelmaa, mutta samalla laaja ja harvaanasuttu alue houkutteli sotilaskarkureita ja epäsosiaalista ainesta.

Väestön pääelinkeinoina olivat poronhoito, kalastus ja metsästys. Kuusamon luonto on hyvin vaihteleva tuntureineen, laaksoineen, syvine rotkoineen ja kirkkaine vesistöineen. Tärkein syy, jonka vuoksi ihmiset asettuivat asumaan rannoille, oli kalastus. Kuusamon sijainti tärkeiden kauppapaikkojen Vienanlahden ja Pohjanlahden kauppakaupunkien välimaastossa vireytti kuusamolaista elinkeinoelämää.


Kulttuurihistoriallisesti arvokkaat Pyhät paikat matkailuvalttina


Julma-Ölkky ja Hossan kalliomaalaukset

Suomen suurin kanjonijärvi, Julma-Ölkky, on komea nähtävyys. Se on noin kolmen kilometrin mittainen, kymmenien metrien syvyinen kapea kanjonijärvi, jonka kallioseinät kohoavat jopa 50 metrin korkeuteen veden pinnasta. Järven pohjoisosassa sijaitsee holvimainen kalliohalkeama, Pirunkirkko. Tarinan mukaan tietäjä piti kalliohalkeamaa kirkkonaan ja taikomispaikkanaan 1600-luvulla.

luontoon.fi/julma-olkky/luontojanahtavyydet

Hossan Värikallion maalausten sarja järven itärannalla on Suomen suurimpia esihistoriallisia kalliomaalauksia. Somerjärvestä nousevan kiviseinämän kuvat on maalattu kivikaudella, noin 3500 - 4500 vuotta sitten. Kyseessä on Suomen pohjoisin kalliomaalauslöytö.

Hossa oli jo muinoin vesireittien solmukohta. Reitit ulottuivat lännessä Pohjanlahdelle ja idässä Vienanmerelle asti. Värikallion kuvilla on mahdollisesti viitoitettu kulkureittiä tai kuvattu tapahtumia. Useimmiten kalliomaalausten kuvat yhdistetään metsästysmagiaan. Maalauskalliot ovat voineet olla myös shamanismiin liittyviä palvontapaikkoja.

Värikallion kallion pinnasta on tunnistettu 61 erillistä kuviota, jotka liittyvät metsästykseen ja shamanismiin. Maalauksissa toistuu sarvipäinen tai eläimeksi pukeutunut ihmishahmo, joka saattaa esittää noitaa tai shamaania. Sarvipäähine on kuulunut noidan virkapukuun ainakin myöhemmin arktisilla metsästyskansoilla. Kuvia on voitu tehdä myös hedelmällisyyden takaamiseksi. Suomen esihistoriallisia kalliomaalauksia tutkineen Pekka Kivikkään mukaan monet Värikallion ihmishahmoista olisivat naisia, jotkut synnyttämässä.

Suomessa tavatut kivikautiset kuvat on maalattu, kallioon kaiverrettuja piirroksia ei maastamme tunneta. Väriaineena on käytetty puna- ja keltamultaa, jota on saatu kuumentamalla rautapitoista savea. Seosaineena on käytetty verta, rasvaa tai munankeltuaista. Hossan kalliomaalaukset löydettiin virallisesti vuonna 1977.

Tämä on Hossalle juhlavuosi! Hossa, Suomen 40. Kansallispuisto avataan 17.6.2017

luontoon.fi/varikallio


Nuorusen seitakivi

Pyhävaaran Seita

Kautta Kemin Lapin on Ukonvaaroja ja Ukonjärviä, jotka ovat vanhoja uhripaikkoja. Kuusamo ei tässä tee poikkeusta. 1944 luovutetulle alueelle jäi Ukonvaara, josta on löydetty kuuluisa hopea-aarre. Ukonvaaran läheisyydessä on myös Ukonlampi.

Ukonvaaralla on epäilemättä ollut seita: pyhäkivi, jolle on uhrattu villipeuroja, poroja, turkiseläimiä, kaloja ja rahoja. Toinen Seita on ollut Rukajärven Pyhävaaralla. Jakob Fellmannin kertoman mukaan sen laella on vielä 1830 ollut valtava kivi, kuution muotoinen ja noin 6 kyynärää kanttiinsa. Kivi on seissyt neljän pienemmän kiven päällä noin ½ kyynärän korkeudessa. Sen vieressä on ollut 3 kyynärä pitkä ja 1 ½ kyynärää syvä sileäksi liipattu jättiläispata. Eräs vääpeli Planting (todennäköisesti Henrik Johan Planting) oli noin 1830 työntänyt useiden apulaisten kera kiven alas vaaralta, jolloin se oli mennyt kappaleiksi ja pudonnut alla olevaan järveen. Kyseessä oleva kivi on ollut seita ja vieressä ollut kattila uhripaikka. Näin suuri seita ja uhripaikka on epäilemättä ollut kokonaisen kylän (siitan) seita ja uhripaikka.




Kitkan noita 

Kuusamon Lehtoniemestä löytyi 1970 hauta. Hautatapa ja hautalöydöt - noitarummun vasara sekä pronssiset arparenkaat - viittaavat lappalaisen noidan eli shamaanin hautaan. Haudasta löydetyn, 1573 lyödyn kahden äyrin Juhana III:n aikaisen hopearahan avulla hauta voidaan ajoittaa aikaisintaan 1500-luvun lopulle. Rahan reunassa olevan reiän perusteella rahaa on käytetty riipuksena, mihin viittaa myös sen löytyminen kaulan läheisyydestä. 

Vainaja oli selällään pohjois-eteläsuunnassa jalat pohjoiseen. Haudasta löytyivät myös tinainen lintuhahmo, hopeasolki, veitsi ja noitarummun vasara. Todennäköisesti hautaan on kuulunut myös rumpu, johon pronssirenkaat viittaavat. Miehen pituudeksi on arvioitu 158-168 cm laskettuna vasemman reisiluun pituudesta. Hyvistä hampaista ja nivelistä päätellen mies oli kuollessaan melko nuori.

Lehtoniemen haudan sijainti yksinäisessä saaressa, erillään muista kalmistoista tukee ajatusta, että se on kuulunut shamaanille. Lehtoniemen hautalöytö todistaa, että myyttinen maailmakuva eli saamelaisten keskuudessa pitkään, vaikka Lapin papit tekivät parhaansa sen pois kitkemiseksi. Se on myös osoitus eteläisestä saamelaisasutuksesta, josta kertovat myös useat saamelaista alkuperää olevat paikannimet. Peuransarvisella vasaralla lyötiin noitarumpua eli kannusta, jonka pinnalla arparenkaat liikkuivat kertoen shamaanille vastauksia esitettyihin kysymyksiin. Noitarummun vasaroita on löydetty Suomesta viisi kappaletta.

Kuusamon tietäjä paransi kuninkaan

Kuusamon 1675 perustetun seurakunnan ensimmäinen kirkkoherra oli Gabrien Tuderus. Vaatimaton saarnatupa valmistui 1600-luvun lopulla Torankijärven rannalle. Paikka ei ollut liikenteellisesti sopiva, ja niin ryhdyttiin rakentamaan ensimmäistä varsinaista kirkkoa Kuusamojärven rannalle. Kirkko valmistui 1694. 

Muutamia vuosia valmistumisen jälkeen Ruotsi-Suomen silloinen kuningas Kaarle XI lahjoitti kirkolle arvokkaan kellon. Kello painoi 525 kiloa ja sen metalliseoksessa oli runsaasti hopeaa. On usein ihmetelty, miten kuningas on voinut muistaa näin arvokkaalla lahjalla syrjäistä seurakuntaa. Perimätietona kulkee tarina, että kuningas olisi sairastanut jotakin tuntematonta tautia, jota Tukholman lääkärit eivät olisi pystyneet parantamaan. Avuksi saapui kuusamolainen ”poppamies”, joka paransi hänet. Tästä kiitollisena kuningas lahjoitti arvokkaan kellon.

Kuusamon matkailun juuret ovat kaukana

Kuusamossa on kulkenut vieraita, kotimaisia ja ulkomaisia, lähes vuosituhannen ajan. Saamelaisten asuessa Kuusamossa kulki karjalaisia, norjalaisia, ruotsalaisia verottamassa, kauppaa käymässä, läpikulkumatkalla. Käsitys Kuusamosta syrjäisenä erämaapitäjänä, joka vuosisadat oli tottunut elämään omillaan ja jonka koskemattoman ja eksoottisen erämaaluonnon vasta karelianistisen innostuksen saaneet taiteilijat, Akseli Gallen-Kallela etunenässä, huomasivat ja tekivät tunnetuksi, on yksipuolinen, ellei peräti väärä. Ennen ensimmäistä maailmansotaa ulkopuolelta tulevien matkailijoiden kulkeminen Kuusamossa oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Jo kauan ennen taiteilijoita Kuusamon löysivät kauppamiehet ja jopa tiedemiehetkin.

Pudasjärven piirilääkärit Palmroos ja Fogelholm kirjoittivat Kuusamosta 1860-luvulla, että kuusamolaiset olivat tottuneet seurustelemaan muualta tulleiden kanssa, osasivat käsitellä näitä ja ottivat mieluummin rahan kaupankäynnistä ja palvelusta kuin vaivalloisesta maanviljelystä. Heidän näkemyksensä mukaan Kuusamossa oli maatalous rempallaan, mutta elintaso korkeammalla kuin naapuripitäjissä johtuen ennakkoluulottomasta kauppamiesmentaliteetista. Väitteen vahvistavat norjalaistutkijat Friis ja Daa, jotka kulkivat tutkimusmatkoillaan Kuusamossa 1800-luvun puolivälissä.

Vuosisadan vaihteessa Kuusamossa kulki kolmen ulkomaalaisen sahayhtiön toimihenkilöitä, vienankarjalaisia, oululaisia ja ruotsalaisia kauppiaita, koti- ja ulkomaisia tiedemiehiä ja taiteilijoita. Kuusamon matkailun historian ensimmäinen nousukausi osui tälle ajalle. Matkailijat löysivät Kuusamon luonnon ja tavallisen kuusamolaisen kansan. Kuusamosta oli hyvää vauhtia muodostumassa itään suuntautuvan matkailun sillanpääasema, mutta kehitys lähes katkesi sotaan ja rajan sulkemiseen. Paanajärven matkailu, joka oli lupaavasti alkanut edellisen vuosisadan lopulla, koki vain pienen keskeytyksen ja jatkui sitten entistäkin ehompana. 

Paanajärven vanhimpia matkailutaloja olivat Rajala ja Mäntyniemi. Molemmista oli kuljettu aikoinaan niin pororaidoilla kuin hevosillakin Vienan Karjalassa kauppamatkoilla, ja molemmissa taloissa yöpyivät ennen sotia niin vienalaiset laukkuryssät kuin muutkin matkalaiset. Paanajärven Rajalassa olivat yöpyneet myös Akseli Gallen-Kallela ja Louis Sparre. Talot olivat matkailijan kannalta varsin sopivalla paikalla: Mäntyniemi sijaitsi lähellä vanhaa rajaa Paanajärven alapäässä, Rajala sijaitsi Paanajärven keskikohdalla järven pohjoisrannalla. Sen lähettyvillä sijaitsivat Paanajärven huomattavimmat nähtävyydet Ruskeakallio ja Mäntykoski.


Mäntykoski. Kuva Paavo Hamunen.

Kun maantie Paanajärvelle valmistui 1925, turismi lisääntyi selvästi ja siitä alkoi muodostua yksi paanajärveläisten huomattava sivuelinkeino. Tosin samalla Paanajärven yläpään eli länsiosan osuus matkailuelinkeinon tarjonnassa selvästi korostui. Tuon ajan turistit viipyivät useinkin paikalla päivä- jopa viikkotolkulla. He olivat täyshoitovieraita, jotka päivisin tekivät ympäristön nähtävyyksille milloin patikka- milloin veneretkiä. Valtaosa turisteista tuli Paanajärvelle autolla. 1930-luvun alussa Kuusamon osuuskauppa alkoi harjoittaa sekajunaliikennettä. Tämä kulkuneuvo oli kuorma-auton ja linja-auton yhdistelmä eli pienoisbussi, jossa oli pieni lava. Sekajuna liikennöi vuoropäivin kirkolta Vuotungin kautta Paanajärvelle ja sieltä Sovakylän kautta Liikaseen, mistä tultiin Käylän kautta kirkonkylään, ja joka toinen päivä reitti ajettiin toisin päin. Tätä reittiä mainostettiin silloin kuusamolaisena ”Karhunkierroksena”.

Emeritusprofessori Juha Pentikäinen Paanajärvellä 2015

Sota katkaisi matkailun nousun

Sodat katkaisivat Kuusamon matkailun kukkeimman kehityksen. Mikäli vuoden 1941 kesäkuussa Kuusamoon saapuneita saksalaisia ei pidetä matkailijoina, keskeytys muodostui pitkäksi. Seuraavat asiakirjatiedot löytyvät vuodelta 1951. Samana vuonna perustettiin Kuusamon kunnan matkailulautakunta.

Sotien jälkeen tapahtuneen Lapin sodan seurauksena Kuusamo hävitettiin noin 70-prosenttisesti ja Kuusamon kirkonkylä käytännöllisesti katsoen kokonaan, mukaan luettuna kansanopisto ja Kuusamon muut majapaikat. Jälleenrakentaminen käynnistyi vasta 1946, sillä rakennusmateriaaleista oli hirvittävä puute. Vuonna 1952 alkoi Kuusamon kirkonkylä olla jälleenrakennettu, joskin rujon ja ankean näköisenä.

Matkailun lama ei ollut ainoastaan taloudellista vaan myös henkistä laatua. Kuusamon matkailun helmi, Paanajärvi, oli menetetty. Kuusamossa uskottiin yleisesti, että parhaat matkailun vuodet olivat paikkakunnalla auttamattomasti takanapäin. Tappiomielialaan vaikutti sekin, että pohjoisen talvimatkailu oli kokenut kovan iskun, kun naapuripitäjä Salla oli menettänyt talvimatkailukeskuksensa Sallatunturin.

Kuusamossa oli kuitenkin joukko innokkaita luontoihmisiä, jotka talvella kävivät hiihtelemässä Rukalla ja kesällä kulkivat vanhoilla Oulanka- ja Kitkajokien nähtävyyksillä. He uskoivat voimakkaasti Kuusamon matkailun uuteen nousuun.

Harrastuksesta tärkeimmäksi elinkeinoksi 

Ilmeisesti sotaa edeltäneet matkailun perinteet vaikuttivat siihen, että Kuusamon kunta perusti matkailulautakunnan 1951. Ensimmäinen matkailulautakunta koetti rakentaa Kuusamon matkailua entiselle pohjalle. Se koetti luoda kunnassa eräänlaista tukikohtaverkostoa sivukylille kansanopisto keskuksena. 1952 valittiin eri puolilta Kuusamoa matkailuoppaita, joiden tuli toimia kotikylillään oppaina sinne saapuville turisteille. Sotia edeltänyttä Ylä-Oulangan reittiä ja Kitkajoen koskenlaskua ryhdyttiin uudelleen saattamaan kuntoon. 1951 Kitkan Turkkilasta hankittiin kaksi venettä ja aloitettiin majojen kunnostus. Kiutakönkään maja saatiin kuntoon kesäksi 1953 ja Taivalkönkään kunnostus aloitettiin.

Ajatus uudesta karhunkierroksesta herää

Nuorten kuusamolaisten ”pellistien” keskuudessa heräsi samanaikaisesti ajatus ”uudesta karhunkierroksesta”, joka yhdistäisi vanhan Ylä-Oulangan matkailureitin, Kitkajoen mahtavan Jyrävän könkään, jonne Käylän Iikka oli aikoinaan matkailijoita laskenut, ja Rukan. Kesällä 1950 Oulanka- ja Kitkajokien varsilla sekä talvella Rukavaaralla retkeilleen joukon keskuudessa syntyi ajatus Rukasta uutena talvimatkailukeskuksena.

Pellistijoukon kaavailut saivat realistista pohjaa Kuusamon silloisen matkailulautakunnan innostuessa ideasta. Kun Kuusamoon saapui maanmittausinsinööriksi mies nimeltä Kalevi Routala, alkoi tapahtua. Helsinkiläispoika Routala osasi nähdä Kuusamon luonnonnähtävyydet ulkopuolisin silmin ihmeellisinä ja ainutlaatuisina. Hänestä tuli Kuusamon matkailun yksi päävauhdittajista. 

Lähde: kirjastovirma.fi/kuusamo/matkailu/historiikki


 
 
JAA TARINA - LIITY
audio on